Liikunnan iloa etsimässä
Teksti: Mikael Liimatainen
Peruskoulun liikuntatunneilla moni on kasvanut ajatukseen, että tytöt heittävät palloa poikia huonommin. Historioitsija, tietokirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Satu Lidman ymmärtää, että tämä johtuu puutteellisesta heittotekniikan opetuksesta. Yhteislyseon Vihreä lippu -tiimin luentovieraaksi kutsuma Lidman painottaa, että kaikkien on mahdollista saavuttaa liikunnan ilo.
Monet eivät kuitenkaan erityisemmin nauti koululiikunnasta ja jopa vihaavat sitä, vaikka oppiaineena se on aina ollut suosittu. Tämä ristiriita on yksi syy, miksi Lidman päätyi tutkimaan suomalaista liikuntakulttuuria 1900-luvulta nykypäivään tuoreessa tietokirjassaan Kaikkien oikeus liikkua. Kohti sukupuoli- ja kehotietoista liikuntakulttuuria (Gaudeamus 2024).
Teoksen kirjoittamiseen johtivat myös Lidmanin tausta historioitsijana sekä hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa. Lidman hurahti aikuisiällä nyrkkeilyyn ja on kokenut sen parissa jo vuosikymmenen ajan liikunnan iloa.
– Ajattelin jo joitain vuosia sitten, että liikunta vain on ihan järjettömän mielenkiintoinen osa ihmisten elämää, vuorovaikutusta, historiaa ja kulttuuria. Sitten alettiin puhua liikkumattomuuskriisistä. Miksei nuoret liiku? Siitä puhuttiin huolissaan myös kansanterveyden näkökulmasta, ja lopulta kiinnostus tätä tutkimusaihetta kohtaan heräsi, Lidman avaa tutkimuksensa taustoja.
Lidman koki aiheen oivaksi myös siksi, että historioitsijana hän pystyisi tarkastelemaan menneisyyden vaikutusta nykypäivään. Muuttuuko yhteiskunta, ja missä kohtaa se muuttuu? Mitä ongelmia on, ja mitä niille voisi tehdä? Tutkimuksesta käy ilmi keskeinen viesti: parempaan suuntaan on menty, mutta muutokselle on vielä tilaa, jotta liikunnan ilo saavuttaa kaikki.
Lidmanin tutkimus osoittaa, että yhteen tai useampaan vähemmistöön kuuluminen lisää todennäköisyyttä, ettei välttämättä viihdy koululiikuntatilanteissa tai muussakaan ryhmäliikunnassa. Lisäksi suorituskeskeisyys näyttää tuottavan monelle epämukavaa oloa, minkä ohella suoranainen syrjintä ja erityisesti kokemus siitä, ettei väärinkäytöksiin puututa, yhdistävät sukupolvien koululiikuntakokemuksia.
Lidmanin mukaan asiat kutenkin muuttuvat parempaan: opettajien koulutus ja opetussuunnitelmat ovat kehittyneet huomattavasti. Häntä ilahduttaa se, että nykypäivänä keskustelu liikunnasta, kehoista, syrjinnästä ja vähemmistöistä on sensitiivisempää ja että näistä aiheista keskustellaan.
– Tämä ei kuitenkaan kerro sitä, mitä luokkahuoneissa ja liikuntasaleissa todellisuudessa tapahtuu, Lidman toteaa.
"Sukupuolta ei kuitenkaan tarvitse aina tunkea joka paikkaan."
Konkreettisena esimerkkinä Lidman kyseenalaistaa koululiikunnan vahvan sukupuolijaottelun, josta monissa kouluissa on tosin pyritty eroon. Hän kysyy, onko enää perusteltua pitää sukupuolijaottelua millään tavoin hengissä. Kilpaurheilun näkökulmasta kysymys on toki mutkikkaampi, mutta sielläkin voisi Lidmanin mukaan miettiä, ovatko kaikki sukupuolittuneet käytännöt perusteltuja.
– On kouluja, joissa sukupuolijakoa vielä esiintyy. Joissain tapauksissa se voi liikunnassa ylipäätänsä olla tärkeää, kuten vaikkapa pelkästään naisten liikuntaryhmissä. Tällöin on tärkeää, miten se toteutetaan ja sanotetaan kulloisessakin kontekstissa. Sukupuolta ei kuitenkaan tarvitse aina tunkea joka paikkaan, Lidman tiivistää.
Osa liikunnan ongelmakohdista johtuu siitä, ettei asioita ole ajateltu riittävästi. Ajattelemattomuuden seuraukset voivat myös olla tahattomia, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
– Esimerkiksi pyörätuolia käyttävät eivät välttämättä arvosta isoa arkiliikuntaan kehottavaa julistetta, jossa lukee: ”Peppu ylös penkistä!” Ymmärrämme maailmaa puheen ja sanojen kautta, minkä vuoksi käytetyt sanat ovat tärkeitä, ja niissä kaikki voivat petrata.
Lidmanin mukaan nuoret sukupolvet osaavat jo suhtautua kriittisesti nykypäivän ongelmakysymyksiin, kuten syrjintään. Siksi hän toivoisikin nuorten hakeutuvan dialogiin liikunnanopetusta toimeenpanevien aikuisten kanssa, jotta nuorille löydetään heille itselleen parhaiten soveltuvia ratkaisuja.
Näkökulmia liikunnan ilon löytämiseen voi löytyä Lidmanin kirjan historialliselta tasolta tai sen ajankohtaisaiheista. Teoksessa nostetaan esimerkiksi esille, kuinka 1920-luvulla aineellisessa niukkuudessakin onnistuttiin löytämään liikunnan iloa sanomalehdistä kyhätyin palloin.
– Toivon, että teoksesta välittyy usko siihen, että asiat voivat kääntyä parempaan, mutta on aika epätodennäköistä, että asiat muuttuisivat, jos niille ei tee mitään.
Lidmanin pääviesti sekä hänen kirjassaan että Vihreä lippu -luennollaan on liikunnan ilon kuulumien kaikille ja sen löytyminen myöhemminkin, kunhan kokeilee rohkeasti.
Miten liikunnan ilo saavuttaisi kaikki lukiolaiset? Satu Lidman antaa kolme ehdotusta
- Arkemme on jo täynnä erilaisia arkiliikunnan mahdollisuuksia: valitse esimerkiksi portaat hissin sijasta – jos pystyt.
- Tarjotaan vaihtoehtoisia ja yhtä hyviä vaihtoehtoja haastaville liikkeille.
- Liikunnan kirjo on laaja: aina ei tarvitse liikkua sykkeet korkealla ja hiki virraten. Vaihtoehtoja löytyy kaikkien makuun.
Kommentit
Lähetä kommentti